Takauma

Tasan vuosi sitten matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan ypö-yksin, ja vietin viikon Kreetalla omassa rauhassani, toisin sanoen eläkeläisten keskellä. Oma loma oli jo pitkään ollut to do-listallani, ja tunsin ylpeyttä itsestäni, että sain lähdettyä yksin matkaan. Eräänä iltana kävelin merenrantaan katsomaan auringonlaskua, ja kun aurinko oli laskenut, lähdin takaisin päin hotellille. Kuljin hiljaisen loma-asuntoalueen läpi, missään ei näkynyt eikä kuulunut ketään.

Yhden loma-asunnon terassilla oli narussa kiinni surkean näköinen westie, ja pysähdyin juttelemaan sille, välissämme ei ollut edes aitaa. Kun sitten lähdin jatkamaan matkaa, alkoi koira villisti vinkumaan ja kiskomaan perääni, ja oli todella vaikeaa kävellä sen luota pois. Tilanteessa oli jotain pakahduttavaa, ja märin silmin palasin hotellille. Pääasiassa surin sitä, ettei minulla ole omaa koiraa, vaikka se oli ainoa asia elämässäni, jota kaipasin. Tuona iltana tunsin myös yksinäisyyttä, ainoan kerran koko viikon aikana. Surin myös koiran puolesta, sitä että se oli jätetty yksin iltaa viettämään. Muistan vieläkin selvästi tuon tilanteen, ja sen vaalenpunaisen valon, joka mereltä päin kajasti auringon laskiessa. Tuo oli luultavasti alitajuisesti se hetki, jolloin päätin tehdä unelmista totta, vaikken sitä silloin vielä tajunnutkaan tai alkanut aktiivisesti koiraa etsimään, ainakaan westiä. Ja vuoden kuluttua tässä sitä nyt ollaan. Elämä voi muuttua.

Toivottavasti voit hyvin, pikkukaveri!