lauantai 29. kesäkuuta 2013

Kun koirilla on ikäeroa 12,5 vuotta


Minua voisi kutsua vakiovieraaksi vanhempieni luona, joten yksi huolenaihe ennen Sennin tuloa oli se, kuinka meidän perheen koira Oscar ja minun uusi pentuni tulevat toimeen keskenään. Kuten viime viikolla kirjoitin, on Oscar elellyt aina ainoana koirana, ei liiemmin välitä muista koirista, eikä ole pentuaikojen jälkeen edes leikkinyt muiden koirien kanssa. Lisäksi suuri ikäero mietitytti, Oscarhan voisi ikänsä puolesta olla vaikka Sennin iso-iso-isoisä!

Sennin ja Oscarin tutustuttaminen aloitettiin minun luonani kun Senni oli ollut noin viikon uudessa kodissaan. Oscar oli kauhuissaan, ja Senni aivan innoissaan. Senni hyppi Oscaria vasten ja pyrki koko ajan nuolemaan Oscarin naamaa, kuten pennun kuuluukin. Oscar ei ollut tästä kovin otettu, mutta ei vihamielinenkään, ja pyrki jatkuvasti pakoon tai syliin voimakkaasti läähättäen. Onneksi Senni oli vielä niin pieni, ettei päässyt hyppäämään sohvalle, josta tulikin Oscarin turvapaikka. Parin lyhyen tapaamisen jälkeen vein Sennin vanhempieni kotiin, ja kotonaan Oscar olikin paljon rennompi. Sennillä oli isossa talossa niin paljon tutkittavaa, että sekin osaltaan auttoi tilannetta.

 
"Mitä ihmettä tuo pentu tekee minun taljallani...?"
Näissä ensimmäisissä tapaamisissa me ihmiset yritimme kovasti pysyä rentoina ja näyttää Oscarille, että tämä on ihan normaalia eikä ole mitään pelättävää tai suojeltavaa. Oscar huomioitiin aina ensin esimerkiksi ruokinnassa ja valjaiden pukemisessa, ja rauhallisesta käytöksestä kehuttiin kovasti. Oscar yllättikin meidät kaikki, ja sopeutui nopeasti siihen, että minun vierailuihini liittyy tästedes pieni valkoinen tornado. Ei Oscar Sennistä tykkää, mutta sietää kumminkin.

Senni puolestaan on rakastunut. Nyt kun Senni yltää Oscarin luppakorviin, se osoittaa tavatessa ja  innostuessaan rakkauttaan ottamalla Oscarin korvan suuhunsa, aivan kuin se ottaa ihmisiltä käsiä suuhun mussutettavaksi. Ei siis pure, mutta pitää hellästi kiinni. Pusuja jaetaan myös ahkerasti, ja Oscar koittaa niitä parhaansa mukaan väistää. Välillä noiden kahden meno näyttääkin ihan tanssilta, kun ne samassa tahdissa vaihtavat suuntaa ja Senni yrittää kyhnytä Oscarin kyljessä face-to-face kontaktia ylläpitäen. Muutaman kerran Oscar on saanut tarpeekseen ja ärähtänyt Sennille, mutta niinhän sen pitää mennäkin.

Mutta on yhteiselossa vaikeuksiakin, Senni ei nimittäin pidä jakamisesta. Tai no, pitää siihen suuntaan, että kaikki Oscarin syötävä on myös Sennin omaa... Alusta asti Senni on röyhkeästi komentanut Oscaria luovuttamaan luut ja muut herkut, ja Oscar herrasmiehenä lähti aina herkkunsa luota Sennin haukahduksen kuultuaan. Kunnes sitten Oscar keksi, että jos pysyy koko ajan liikkeessä, ei Senni voi tulla viereen huutamaan. Niinpä nykyään Oscar kulkee ympäriinsä luu suussa sivuilleen vilkuillen.


Ruokinta on myös ongelmallista, sillä Senni hotkii omansa Oscarin läsnäollessa alta aika-yksikön, ja suuntaa sitten suoraan Oscarin ruokakupille. Eikä haittaa yhtään, vaikka Oscarin pää olisi vielä kupissa, reippaasti vain ryöstöretkelle. Oscar-rukka ei näissä tilanteissa ole kuin kerran puolustanut omaansa, joten yleensä tarvitaan ihmisten apua estämään nämä tilanteet. Senni puolestaan puolustaa kaikkea omaansa hurjalla murinalla jos Oscar sattuu tulemaan liian lähelle, muttei ole koskaan ärähtänyt oikeasti, kunhan pelottelee.

Sennin metkuja katsellessa olemme muistelleet myös Oscarin pentuaikaa ja aika monesti joutuneet toteamaan, "ettei Oscar kyllä koskaan tuolla lailla tehnyt". Molemmat ovat valloittavia persoonia, kuten terriereiden kuuluukin! On mukavaa, että koirat pärjäävät hyvin keskenään, ja luottamus on jo edennyt sille tasolle, että koirat ovat saaneet jäädä keskenään vanhempieni kotiin meidän ihmisten käydessä jossain. (Tai niin kun minä sanon; olen jättänyt Sennin Oscarille päivähoitoon).




Tassunjäljet yöpöydällä

Lukuisten koira-oppaiden lisäksi yöpöydälleni on eksynyt melkoinen määrä romaaneja, joissa koirat ovat pää- tai sivuosassa. Viimeisin lukemani on Lucy Dillon - Uuden onnen jäljillä. Luin viime syksynä saman kirjoittajan aiemman kirjan, Eksyneiden sydänten koti, joten tiesin jo mitä odottaa.

Lähtöasetelmat ovat, että kolmekymppinen Juliet on menettänyt aviomiehensä sydänkohtaukseen. Ennalta suunniteltu yhteinen tulevaisuus on kadotettu, ja tilalla on surua ja ahdistusta eikä Juliet tahdo saada kiinni mistään. Ainoa, jonka seuraa hän sietää on hänen koiransa, Nappi-terrieri. Surun keskellä juuri ostetun keskeneräisen kodin remontointi jää tekemättä, ja päivät kuluvat koiran kanssa tv:tä katsellen. Pikkuhiljaa perheenjäsenten juonen avulla Juliet ajautuu huolehtimaan muidenkin lemmikeistä, ja surun verho hälvenee uusien tulevaisuuden suunnitelmien (a.k.a. parisuhteen) tieltä. Kaikella rakkaudella, tämmöinen määrä koirahöpötystä ja ihmissuhteita samoissa kansissa meinasi aiheuttaa minullekin yliannostuksen. Mutta onneksi olen kesälomalla, ja kevyt hömppä sopii mielentilaani oikein mainiosti! On tälläkin kirjalla hetkensä, itkin parissa kohdassa vuolaasti ja kerran jopa aidosti yllätyin juonenkäänteestä. Yleisesti ottaen tämän lajityypin kirjoista on mainittava, että ehkä sen vielä kestäisi, että ihmissuhteet menevät näissä juuri niin kuin voi jo ensi sivuilta arvata, mutta koirien kuvaus on liikaa. Tämmöisissä kirjoissa koirat ovat olentoja, jotka seuraavat surullista omistajaansa uskollisesti ja herkeämättä, huono käytös loppuu siihen kun panta vain tajutaan vaihtaa valjaisiin ja kaikki on jotenkin niin siirappista. Tai ehkä koirilla ei ole persoonallisuutta, koska asioita ei voida kuvata niiden sanoin.

Mistä päästäänkiin parhaaseen "koirakirjaan", jonka olen koskaan lukenut: Garth Stein - Tiellä pysymisen taito. Kirja on kirjoitettu sekaroituisen Enzo-koiran näkökulmasta, mutta toteutus on tyylikäs ja koskettava, eikä tippaakaan lapsellinen. Kuten Dilloninkin kirjassa, perheenjäsenen kuolema on tässäkin keskeisessä osassa, mutta nenäliinoja tarvitaan muistakin syistä. En halua kertoa juonesta oikeastaan mitään, mutta kirja on pohdiskeleva kuvaus yhden perheen hajoamisesta, ja siitä kuinka koira sen kokee. Mukana on paljon filosofista pohdintaa ihmisenä olemisesta, sillä Enzo haluaisi olla ihminen seuraavassa elämässään. Aika harvaan kirjaan olen tarttunut uudestaan mutta tämän haluan lukea toistekin, kunhan saan sen ensin takaisin naapuruston koira-ihmisiltä (!). Kirjassa on hienosti puettu sanoiksi ajatuksia, jotka koirien olisi helppo kuvitella meille ihmisille sanovan, mikäli yhteinen kieli olisi olemassa.

Ja mikäli seuraava kirja ei ole vielä muille koirahöpsöille tuttu, suosittelen lämpimästi: John Grogan - Marley ja minä. Luin tämän neljä vuotta sitten lomamatkalla, ja muistan yhä sen lohduttoman tunteen, kun ahmin yön pimeinä tunteina Kanarian yössä viimeisiä lukuja, ja itkin silmät päästäni. Elokuva tästä kirjasta oli laimea, ja monessa kohtaa oli jouduttu oikomaan juonen kanssa - antakaa siis kirjalle mahdollisuus vaikka elokuva olisi jo nähty! Tässä kirjassa seurataan Marley-labbiksen elämää perheessä, ja koska kirja perustuu kirjoittajan omaan elämään ja koiraan, on kirja vahvasti kiinni todellisuudessa ja lukemaansa on helppo samaistua.

"Luetko sä enää semmoisia kirjoja missä ei ole koiria?", sanoi siskoni minulle pari vuotta sitten, ja taas vahvistettakoon, että kyllä luen, mutta näistä oli helppo nauttia silloin kun oma koira oli vasta haaveissa.

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Oscar, tuo koirien Sean Connery

Tämän blogin tärkeintä vierailevaa tähteä ei ole vielä kunnolla esitelty, joten tässä tulee Oscar:


Pentuna








3-vuotias

5-vuotias

Borderterrieri Oscar tuli vuonna 2000 pentuna lapsuudenkotiini, ja on perheemme ensimmäinen koira. Minä olin raahannut kirjastoautolta koirakirjoja jo ala-asteikäisestä lähtien ja mankunut koiraa (ja välillä jopa hamsteria kun ei koiraa tuntunut irtoavan), ja pikkuhiljaa koko perhe lämpeni uuden perheenjäsenen hankinnalle. Minä ja molemmat siskoni olimme tuolloin 10-14-vuotiaita, ja Oscarista tuli meidän hau-veli. Rotuvalinta oli äitini, koska hän vielä silloin pelkäsi isoja koiria, ja oli lapsena tuntenut kivoja bordereita.


Koiranpitoa ei opi kirjosta, ja olimmekin kaikki ihan kuutamolla kun asiaa nyt ajattelee. Juuri vähän aikaa sitten muistelimme, kuinka veimme puolivuotiaan Oscarin paikalliseen näyttelyyn turistikoiraksi, ja hyvä ettei borderväestä kuulunut kohahdusta kun menimme heitä tervehtimään. "En ole koskaan nähnyt noin karvaista borderia", "saisiko sitä vähän nyppiä", "ei ole koskaan lähtenyt miltään koiralta karva näin hyvin!" - me emme siis olleet kartalla koiran turkin(kaan) hoidosta ollenkaan. Oscar ei tullut kennelistä, vaan perheestä, joka oli halunnut pennuttaa oman koiransa. Meillä ei siis ollut kasvattajan tukea, mistä olisi kyllä meille saattanut olla hyötyä monessakin asiassa. Meidän asenne taisi vähän olla, että kyllähän se koira tietää miten pitää olla ja elää.

7-vuotias
Mutta elämä opettaa, ja Oscar on hellyyttävä tapaus. Ikääntyminen on oikeastaan tehnyt hänelle hyvää, kun terävimmät kulmat ovat käytöksestä leikkaantuneet pois. Esimerkiksi ilotulitteet ovat paljon vähemmän stressaavia, kun niitä ei kuule! Sisimmältään hän ei taida oikein ymmärtää olevansa koira, ja nauttiikin eniten oman perheen seurasta. Oscar on ollut hyvin terve koira, vaikkakin tänä keväänä havaittiin vakava kilpirauhasen vajaatoiminta. Tähän vaivaan on onneksi tehokas lääkehoito, ja papparainen on piristynyt silmissä lääkityksen alettua. Vajaatoiminnan oireet olivat pohjavillan katoaminen, ihon kuivuminen, lihasmassan ja painon alentuminen ja yleinen väsymys ja haluttomuus tehdä mitään. Virheellisesti jonkin aikaa luulimme näitä oireita vanhuuden vaivoiksi, mutta onneksi äitini vei Oscarin "13-vuotis-neuvolaan" eläinsairaala Aistiin. Aistilla on muutenkin ollut suuri rooli Oscarin elämässä, sillä vuoden 2009 synkän syksyn aikana Aistissa pelastettiin Oscarin henki kahdesti; ensin rotanmyrkyn syönnin jälkeen ja kuukautta myöhemmin naapurin labbiksen maistettua borderterrierin lihaa...

Oscar ei ole kovin koiramainen koira, ja on oppinut näiden vuosien aikana kommunikoimaan kanssamme hyvin. 13 vuotta on borderillekin kunnioitettava ikä, ja on hassua ajatella, että jos Oscar olisi veljeni, olisi hän jo ylä-asteella! Vanhakin koira oppii muuten uusia temppuja; tutustuin viime vuonna naksutin-koulutukseen, ja opetin tekniikalla Oscarille peruuttamisen ja kaapinovien sulkemisen tassulla.

7-vuotias
Oscarin elämässä suurimpia muutoksia on ollut lauman jäsenten poismuutto, kun minä ja siskoni olemme lentäneet pesästä. Tämäkin alkoi vasta Oscarin ollessa 7-vuotias, joten kovin seesteistä ainoan koiran (hemmoteltua) elämää hän on päässyt viettämään. Vanhoilla päivillä suurin muutos on ollut Sennin ilmaantuminen minun vierailuitteni yhteyteen, mutta Oscar on yllättänyt meidän kaikki ja kohdellut Senniä hienosti, joskin välinpitämättömästi.  Jälkiviisaana poden huonoa omatuntoa siitä, että olen vasta viime vuosina tajunnut koiran henkisen aktivoinnin tärkeyden. Monet muutkin Oscarin kasvatuksessa  tehdyt virheet ominaisuudet olen Sennin kanssa yrittänyt välttää, ja olen siinä hyvin onnistunutkin.


Oscarin 10-vuotispotretti
10-vuotias
Oscar tulee aina olemaan se koira, johon vertaan muita koiria. On ollut hienoa nähdä koiran pitkä elämä, toivottavasti eläkepäiviä on vielä runsaasti jäljellä!

Oscar nyt, kesällä 2013

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Uin koiraa!



Mitä kesälomalla pitää tehdä? No uida! Uinti on hyvää liikuntaa, joten se sopii jalkavaivaiselle Sennille mainiosti. En tietenkään voinut olla varma, onko Senni samaa mieltä, mutta jälleen kerran sain olla ylpeä pikkuisestani! Koska olemme aloittelijoita, meillä oli uittaja mukana altaalla neuvomassa ja opastamassa. Märkäpukuisesta ihmisestä sinisenä hohtavan altaan äärellä tuli tosin vahvat delfinaario-fiilikset...

Meille oli varattu 30 minuutiksi toinen uimalan altaista, se lämpimämpi tietenkin. Altaan vesi on 28-asteista, ja sopii pikkukoirille täten paremmin kuin kylmempi, noin 20-asteinen allas.
Ja kuinkas Sennillä sitten sujui, kuvat kertokoon:
Pieni koira, iso allas




Tällä altaalla sai juosta!




Mami kato mä uin koiraa!


 Senniä uitettiin pienissä pätkissä, altaan päähän pelastusliivistä auttaen ja sitten minä kutsuin Senniä takaisin lähtöpaikkaan. Altaaseen johtaa ramppi, jota pitkin pienikin koira pääsee helposti kuivalle maalle. Senni sai erityismaininnan hyvästä uima-asennostaan ja reippaudestaan, harvoin kuulemma ensi-kertalaisia päästetään yksinään uimaan takaisin päin omistajan luo. Uittamisten välillä Senni sai liikkua vapaasti muutamia minuutteja altaan ympärillä, ja kuten kuvista näkyy, vesi kiinnosti kovasti vaikka pakoonkin olisi päässyt.

Huono puoli uinnissa oli, että uittajan ja koiran menoa katsellessa "rannalla" olisin kovasti halunnut itsekin mukaan! Valitettavasti omistajien ei ole sallittua hypätä veteen, vaikka olisivatkin omatoimivuorolla. Ei siis päästä leikkimään delfiiniä ja kouluttajaa, ainakaan vielä, mutta onhan noita luonnonvesiä (hrrrrrr).

Helsingin koirauimala sijaitsee Itäväylän varressa Mellunmäessä, lisätietoja saa heidän nettisivuiltaan: www.koirauimala.fi. Opetusvuoro maksoi 40,00 euroa, sarjakortilla saisi tuntuvaa etua polskuttelun hintaan. Katsotaan jääkö lomakassaan pennosia sitä varten!

tiistai 18. kesäkuuta 2013

Pissis

Juoksut on nyt ohi, se on testattu jo monen uroksen kanssa. Juoksujen aikana Sennille kehittyi ikävä tapa pissata unissaan "housuun" öisin, ja vaikka muut juoksu-merkillisyydet ovatkin jo käytöksestä hävinneet, on tuo tapa vielä voimissaan. Siksi käytiinkin Aistissa maanantaina pika-pissatestissä, jotta voitiin poissulkea pissatulehdukset - niistä kun voi tulla vähän isompaakin vaivaa pitkään jatkuessaan. Lisäksi arvelin, että juoksujen aikana tapahtunut sisätilojen merkkailu olisi myös voinut johtua pissatulehduksesta, ja googlen avulla löysin tietoa, että monet nartut saavatkin juoksujen yhteydessä tämän kiusallisen vaivan. Vaan eipä löytynyt pissasta mitään erikoista, ja lähdettiin kotiin "tarkkailemaan tilannetta", 135 euroa lomarahakassasta huvenneena. Kallisarvoista JA kallista tietoa siis! Näyte otettiin ultra-äänellä suoraan rakosta, mikä tosin oli kätevää, koska minulta säästyi näytteen metsästämisen vaiva. Haluan kohta kyllä Aistiin kanta-asiakaskortin...

Viime yön Senni pysyi kuivana, ja halusi pitkästä aikaa viereeni nukkumaan - hyvä yhtälö! Ehdin jo melkein huokaista helpotuksesta, mutta nyt kun vietin lomapäivää Sennin kanssa kotona tapahtui taantuma, ja Senni on pissannut kolmesti allensa. Netistä ei löydy oikein muuta selitystä kuin ongelmat virtsa-elinten rakenteissa, sillä muutoin tämä vaiva yhdistetään usein streriloituihin narttuihin. Elättelen vielä toivoa, että tämä liittyy juoksuihin ja niiden jälkihöyryihin, mutta aika mystiseltä vaikuttaa. Pesin tänään kaikki lattiat, ja pyyhin kaikki pissatut kohdat Simple Solutionilla sen jälkeen, ettei Senni saisi tuoksuista vahvistusta touhuilleen. Vaan eipä tuo taida tahalleen tätä tehdä, kun vahinko sattuu aina levätessä. Tarkkailaan tilannetta ja pestään lattioita. Se on myös outoa, ettei Senni tee tätä minun poissaollessani. Olen myös ottanut kaikki hesarit pois lattioilta, koska muuten sisäsiisteys on taas varmaa.

Loppukevennys:
Perjantaina tulin töistä kevein askelin töistä kotiin loman alettua, enkä ollut uskoa korviani ovella; aivan kuin asunnosta kuuluisi ääniä? Kävelin olohuoneeseen, ja siellähän oli TV päällä, radio-kanavista valittu YLE puhe ja ohjelmatietojakin Senni oli päivän aikana tarkastellut! Aika taitava tyttö, hyvä että osaa laittaa itselleen viihdykettä työpäiväni ajaksi!

Uuuuuuuu! YLE Puhe ruuuuuuules!

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Mansikkamargaritat ovat vaarallisia

Senni varoittaa! Mansikkamargaritat ovat vaaraksi koirille! Ensin niitä ei saa itse kuin ihan vähän vain salaa maistaa ja siitäkin tulee sanomista (kuva lavastettu)...


...Minkä jälkeen margarita vaikuttaa emäntään sisältäpäin, ja hänestä on hauskaa kokeilla koiralleen erilaisia asuja, ja vieläpä kuvata tämä hullutus!


ranskatar


opettaja


ja asfalttimies


Kaiken huipuksi nöyryytys saattaa jatkua vielä seuraavana päivänä, kun kokeiltu garderobi on unohtunut eteisen lattialle, ja huivi on emännän mielestä "tosi söpö".  Senni suositteleekin tuon punaisen nektariinin tuhoamista keinolla millä hyvänsä kaikille koirakollegoilleen.

Slurps!
Koiria ei vahingoitettu tämän kirjoituksen teon yhteydessä.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Koiran yksinhuoltaja

Monen, ja välillä itsenikin mielestä, saatan olla itsekäs kun otin koiran, vaikka asun yksin. Päätöksen tehtyäni lupasin itselleni ja koiralle, että töiden ulkopuolella koira saa kaiken vapaa-aikani. Minulla on onneksi perhe tukiverkkona auttamassa, koska joskus työpäivät venyvät tai on pakollisia iltamenoja kuten taloyhtiön vuosikokous, joihin ei voi ottaa koiraa mukaan.

Sennin yksinolo painaa minua yhä, vaikka olen ollut kuukauden "mammaloman" jälkeen jo neljä kuukautta töissä. Ajattelin, että huonoon omaantuntoon tottuu, mutta ei siihen totu. Vaikka pennulla onkin kaikki hyvin kotona, se ei pidä meteliä, eikä ole tehnyt kertaakaan mitään tihutöitä poissaollessani, mietin silti kuinka yksinoloa voisi vähentää. Totuus kuitenkin on, että töitä on pakko tehdä, jotta on rahaa maksaa asuminen ja laskut, sekä tietenkin koiratanssikurssit ja muut menot ja harrastukset. Toistaiseksi paras keksimäni ratkaisu on, että otan Sennille koirakaverin parin vuoden sisällä.

Mielestäni koira muuttaa yksineläjän elämää enemmän kuin perheen, koska se sitoo niin paljon kotiin. Ei sillä, että tämä olisi tullut minulle yllätyksenä; jo koirattomana mietin miltä tuntuu lyödä kodin ovi kiinni kun hauveli jää yksin sisäpuolelle, ja sitä miltä tuntuu tulla kotiin kun aina on joku iloisesti vastassa. Yksineläjä ei myöskään saa vapaapäiviä koiranhoidosta, vaan rutiinit on hoidettava aina itse - myös kipeänä. Rutiineihin tosin tottuu, kun koskaan tarvitse neuvotella siitä, kenen vuoro on viedä koira ulos. Ne ovat myös mukavia, ja tuovat ryhtiä arkeen. Omistajankin sosiaalinen elämä vilkastuu, kun koirapuistossa ja kävelyillä tapaa muita koiranomistajia. Kurjaa on, että ihanista hetkistä on hankalaa ottaa valokuvia. Monta kertaa Senni on nukahtanut syliini todella suloisesti, ja on tehnyt mieli huutaa jollekin, että "hei voisko joku ottaa kuvan" ...mutta eihän kukaan tuohon huutoon vastaa. Vinkkinä sanottakoon, että yksinhuoltajan koira kannattaa totuttaa todella hyvin käsittelyyn, koska esimerkiksi punkkia poistaessa tai kynsiä leikatessa ei ole ylimääräisiä käsiä pitelemässä koiraa aloillaan.

Koska perusluonteeltani olen aikamoinen yksinäinen susi, on siinä ollut puolensa, että olen yksin saanut päättää koiraan liittyvistä asioista. Miten ruokitaan, miten koulutetaan, mikä on sallittua ja mikä ei, ja niin edelleen. Tukea olisin tähän saakka kaivannut vain ensimmäisellä polveen liittyvällä eläinlääkärireissulla, kun ensidiagnoosi iltakahdeksalta ennen kuvia oli paljon todellisuutta synkempi, ja olisi pitänyt tehdä isoja päätöksiä nopeasti.

Parasta on kuitenkin se, että kun meitä on vain kaksi, juuri me olemme toisillemme ne tärkeimmät maailmassa. Olemme olleet yhdessä alle puoli vuotta, mutta Sennistä luopuminen minkä tahansa syyn vuoksi tuntuu täysin mahdottomalta. Meidän väliin ei pääse kukaan, rinnalle kyllä mahtuisi toinen koira ja ehkä tilaa olisi myös "isännälle"...




keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Metkuja

Vaikka kerroinkin lopettaneeni päiväunien nukkumisen Sennin myötä, oli tästä "säännöstä" pakko luistaa viime viikolla. Lämpöaalto herätti heinät kukkimaan sellaisella rytinällä, että herkät silmäni eivät allergialääkkeestä huolimatta sitä kestäneet, ja minun oli nostettava lääkkeen annostusta - mikä puolestaan johti armottomaan väsymykseen. Senniä tälläinen iltapäivä-torkkuminen ei  tuntunut miellyttävän, ja joka ilta minun mentyä sohvalle pötköttämään nähtiin seuraava näytelmä:

- Senni menee haukkumaan keittiöön ja yrittää hyppiä tasoille. Suljen keittiön oven. Palaan sohvalle.
- Senni menee haukkumaan parvekkeelle. Suljen parvekkeen oven. Palaan sohvalle.
- Senni menee haukkumaan eteiseen ja hyppii kohti lipastoa. Siirrän namit lipastolta piiloon. Palaan sohvalle.
- Senni hakee eteisestä kenkäni, ja tulee järsimään sitä sohvan viereen. En välitä tästä ja nukahdan.
- Senni väsähtää ja lopettaa metkut


 Myös muita metkuja on viime aikoina osunut kameran linssiin, kuten uusi hyvä tähystyspaikka sohvan käsinojalta...


..vaarallisen näköistä parveke-vartiointia...



...kurkun varastus ostoskassista...


...ja vähän lisää kengän mussutusta. Lisäksi ohjelmistossa on ollut muun muassa wc-harjan ja -rätin varastusta, aurinkolasien rikkominen ja klikkerin maistelua (ei mennyt rikki).

tiistai 11. kesäkuuta 2013

Ulkonäköpaineita


Sennistä on kasvamassa kaunotar; viikon sisään moni koiraton on ottanut meihin lenkillä kontaktia ja kehunut Sennin ulkonäköä. Kaikki pentumaisuus alkaa olla kadonnut, ja pitää alkaa totutella ajatukseen, että minulla on koira, ei koiranpentua.

Väkisinkin mieleen hiipii ajatus, että pitäisi varmaan itsekin olla nättinä Senniä ulkoilutettaessa? Eikös koiran ja omistajan pitäisi muistuttaa toisiaan? Eihän nättiä koiraa voi ulkoiluttaa ihan minkä näköisenä tahansa!

Ulkonäköön liittyen halusin kokea miltä "trimmaus" koirasta tuntuu, ja kävin elämäni ensimmäisessä säärien vahauksessa. Eihän se mukavaa ollut, mutta tuntui ikävältä lähinnä nilkkojen alueella. Kipu oli myös hyvin lyhytkestoista. Koiralta tosin nypitään pienempää aluetta kerrallaan, vahauksessa repäistiin kerralla noin 10cm pitkältä ihokaistaleelta karvat. Repäisyjen hetkellä kyllä ajattelin, että jos en olisi ollut siinä vapaa-ehtoisesti (kuten useimmat koirat eivät ole) olisi tilanne saattanut tuntua jopa uhkaavalta. Ja minuahan ei edes sidottu kiinni tuoliin, vaan makoilin rennosti paikoillani... Hatunnosto siis koirille, jotka kiltisti trimmauksista suoriutuvat!

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Kuumaa kiimaa

Huhhuh, viikonloppu on mennyt kuumissa merkeissä ja Sennin juoksukäytöstä ihmetellen. Aikaisempaa kokemusta narttujen juoksuista kun ei ole, on kaikki meille molemmille uutta. Hormonit jylläävät pennun sisällä, ja lauantaina käytös todella kummallista. Sisäsiisteys, joka on ollut muutaman viikon jo melko täydellistä, unohtui täysin. Päivän saldo: sisällä yhdet kakat ja viidet pissat, joista yhdet Senni kävi tekemässä sohvalle! Lisäksi ulkona piti levittää juoksujen ilosanomaa ympäri naapurustoa merkkaamalla, mutta eihän tyttökoira osaa säästää pissaansa tälläiseen... Nesteen loputtua Senni yritti silti pinnistellä tippoja ulos, ja välillä kävelikin pissa-asennossa metrin tai pari. Ehdin jo huolestua virtsarakon tulehduksestakin, mutta tilanne on onneksi tänään helpottunut. Ei enää pinnistelyä ja sisällekin vain yhdet pissat.

Niin, tänään sunnuntaina on sitten ollut masennus-päivä, eikä mikään huvita hauvelia. Lisäksi on ollut kuuma, joten Senni on käyttänyt päivän makoiluun ja nukkumiseen. Normaalistihan Senni kerjää minulta huomiota monta kertaa päivässä, nyt ei ollenkaan... (snif!) Leluilla ei myöskään ole nyt leikitty melkein viikkoon. Ruoka onneksi maistuu, siitä tiedän että siellä jossain hormonien alla on vielä se minun hauska pikku hauvelini, jonka haluan pian takaisin!

Juoksut masentaa.