sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Hyvinkää KR 19.7.2015

Kuva Tuusulasta 4.7.2015.

Tänään sain maistaa niin vahvaa pettymyksen karvasta kalkkia, että olen vieläkin vähän sanaton.

Kaksi viikkoa sitten hypin riemusta, kun kuulin Tuusulan näyttelyssä, että Hyvinkään näyttelyyn on tulossa vain neljä westiä. Näyttelynumeron saatuani pystyin laskemaan, että Senni on viimeinen näistä. Oletin tietysti, että kyllä mukana on 1-2 narttua, mutta todennäköisyydet meidän hyvälle päivälle olivat silti olemassa.

Valmistauduin kuitenkin henkisesti häviämään, ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa. Tänään näyttelypaikalla luettelon avattuani melkein purskahdin itkuun. Senni olisi ainoa westie-narttu. Ei siis minkäänlaista kilpailua, eri+sa -tuloksella suoraan paras narttu ykköseksi, serti kouraan ja vähintään vastakkaisen sukupuolen paras. Sanottakoon, etten meinannut pysyä housuissani mekossani.

Oli kuitenkin keskityttävä, sillä ensin pitäisi saada se SA. Turkki meni helposti paikoilleen, ja olin rauhallinen. Kaikki kolme westie-urosta saivat ERI+SA. Me pystytään tähän. Paras uros oli tuttavieni koira, ja juuri kun menimme kehään, tuttuni vielä huikkasi että nähdään  ROP-kehässä sitten. Olisi ollut kuvaaja paikalla ja kaikkea...

Kehässä mentiin ensin kerran ympäri, loppuarvio tehtiin pöydällä. Italialainen tuomari Lorena Merati tutki Sennin tarkkaan, mutta sain Sennin seisomaan ihan hyvin. Sitten tuomio: erinomainen. Jes. Kehäsihteeri kysyi tuomarilta, tuleeko SA. Ei tule. Kehäsihteeri vielä tarkisti, eikö tosiaan tule? Ei tule.

On mahdotonta kuvailla miltä minusta tuntui. Tuomarilla on oikeus mielipiteeseensä eikä siitä saa valittaa, tämähän on tiedossa. Nyt oli kuitenkin niin hopeatarjottimella kaikki tarjolla, ja sitten kaikki vain lipsahti sormien ulottumattomiin. On aivan eri asia hävitä jollekin toiselle, kuin tällä tavalla, ei voi katsoa kuin peiliin. Tai koiraan oikeastaan. Olisinpa sillä hetkellä voinut huutaa tunteeni ulos tai lyödä säkkiä! Muistan kyllä miltä tuntui pakahtua onnesta kun syksyllä saimme sertin, ja tämä oli täysin vastakohta tuolle tunteelle, musta synkkä pilvi sydämessä.

Arvio oli seuraava:

Strong bitch, little masculine. Just a little long in body. Good topline, tailset & neck. Good angulation behind, front could be better. Nice head and expression. Excellent eyes. Little open ears. Good coat and colour. Moves well. Good tail.

ERI AVK1

vapaa suomennos:

Vahva narttu, hieman maskuliininen. Hieman pitkärunkoinen. Hyvä ylälinja, hännänkiinnitys ja kaula. Hyvät kulmaukset takana, edessä voisi olla paremmat. Kiva pää ja ilme. Erinomaiset silmät. Hieman "avonaiset" korvat. Hyvä turkki ja väri. Liikkuu hyvin. Hyvä häntä.
 
Tuo maskuliinisuus on nyt jostain puskemassa läpi, viime näyttelyissä on tullut monta mainintaa siitä. Vielä viime vuonna kiiteltiin feminiinisyyttä... Arvostelu on siitä hassu, että kulmauksissa saamme yleensä juuri toisinpäin tuomion, takana huonot edessä hyvät.

Pakko myöntää, että kotimatkalla mielessä jo häivähti se kuuluisa "ei enää koskaan"- ajatus, mutta työnsin sen pois. Tämä on kuitenkin vain yksi helmi kaikkien meidän näyttelyiden helminauhassa, ja vielä tulee taas se päivä kun onnistutaan. Ehkä minun pitäisi olla niin maskuliinisen näköinen, että Senni siinä rinnalla näyttää pieneltä ja sievältä, eikä huidella menemään nätissä mekossa vaalea tukka hulmuten?

Little masculine.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti