Oscar, tuo koirien Sean Connery

Tämän blogin tärkeintä vierailevaa tähteä ei ole vielä kunnolla esitelty, joten tässä tulee Oscar:

Pentuna

3-vuotias

5-vuotias

Borderterrieri Oscar tuli vuonna 2000 pentuna lapsuudenkotiini, ja on perheemme ensimmäinen koira. Minä olin raahannut kirjastoautolta koirakirjoja jo ala-asteikäisestä lähtien ja mankunut koiraa (ja välillä jopa hamsteria kun ei koiraa tuntunut irtoavan), ja pikkuhiljaa koko perhe lämpeni uuden perheenjäsenen hankinnalle. Minä ja molemmat siskoni olimme tuolloin 10-14-vuotiaita, ja Oscarista tuli meidän hau-veli. Rotuvalinta oli äitini, koska hän vielä silloin pelkäsi isoja koiria, ja oli lapsena tuntenut kivoja bordereita.


Koiranpitoa ei opi kirjosta, ja olimmekin kaikki ihan kuutamolla kun asiaa nyt ajattelee. Juuri vähän aikaa sitten muistelimme, kuinka veimme puolivuotiaan Oscarin paikalliseen näyttelyyn turistikoiraksi, ja hyvä ettei borderväestä kuulunut kohahdusta kun menimme heitä tervehtimään. "En ole koskaan nähnyt noin karvaista borderia", "saisiko sitä vähän nyppiä", "ei ole koskaan lähtenyt miltään koiralta karva näin hyvin!" - me emme siis olleet kartalla koiran turkin(kaan) hoidosta ollenkaan. Oscar ei tullut kennelistä, vaan perheestä, joka oli halunnut pennuttaa oman koiransa. Meillä ei siis ollut kasvattajan tukea, mistä olisi kyllä meille saattanut olla hyötyä monessakin asiassa. Meidän asenne taisi vähän olla, että kyllähän se koira tietää miten pitää olla ja elää.

7-vuotias

Mutta elämä opettaa, ja Oscar on hellyyttävä tapaus. Ikääntyminen on oikeastaan tehnyt hänelle hyvää, kun terävimmät kulmat ovat käytöksestä leikkaantuneet pois. Esimerkiksi ilotulitteet ovat paljon vähemmän stressaavia, kun niitä ei kuule! Sisimmältään hän ei taida oikein ymmärtää olevansa koira, ja nauttiikin eniten oman perheen seurasta. Oscar on ollut hyvin terve koira, vaikkakin tänä keväänä havaittiin vakava kilpirauhasen vajaatoiminta. Tähän vaivaan on onneksi tehokas lääkehoito, ja papparainen on piristynyt silmissä lääkityksen alettua. Vajaatoiminnan oireet olivat pohjavillan katoaminen, ihon kuivuminen, lihasmassan ja painon alentuminen ja yleinen väsymys ja haluttomuus tehdä mitään. Virheellisesti jonkin aikaa luulimme näitä oireita vanhuuden vaivoiksi, mutta onneksi äitini vei Oscarin "13-vuotis-neuvolaan" eläinsairaala Aistiin. Aistilla on muutenkin ollut suuri rooli Oscarin elämässä, sillä vuoden 2009 synkän syksyn aikana Aistissa pelastettiin Oscarin henki kahdesti; ensin rotanmyrkyn syönnin jälkeen ja kuukautta myöhemmin naapurin labbiksen maistettua borderterrierin lihaa...

Oscar ei ole kovin koiramainen koira, ja on oppinut näiden vuosien aikana kommunikoimaan kanssamme hyvin. 13 vuotta on borderillekin kunnioitettava ikä, ja on hassua ajatella, että jos Oscar olisi veljeni, olisi hän jo ylä-asteella! Vanhakin koira oppii muuten uusia temppuja; tutustuin viime vuonna naksutin-koulutukseen, ja opetin tekniikalla Oscarille peruuttamisen ja kaapinovien sulkemisen tassulla.

7-vuotias

Oscarin elämässä suurimpia muutoksia on ollut lauman jäsenten poismuutto, kun minä ja siskoni olemme lentäneet pesästä. Tämäkin alkoi vasta Oscarin ollessa 7-vuotias, joten kovin seesteistä ainoan koiran (hemmoteltua) elämää hän on päässyt viettämään. Vanhoilla päivillä suurin muutos on ollut Sennin ilmaantuminen minun vierailuitteni yhteyteen, mutta Oscar on yllättänyt meidän kaikki ja kohdellut Senniä hienosti, joskin välinpitämättömästi.  Jälkiviisaana poden huonoa omatuntoa siitä, että olen vasta viime vuosina tajunnut koiran henkisen aktivoinnin tärkeyden. Monet muutkin Oscarin kasvatuksessa  tehdyt virheet ominaisuudet olen Sennin kanssa yrittänyt välttää, ja olen siinä hyvin onnistunutkin.

Oscarin 10-vuotispotretti

10-vuotias

Oscar tulee aina olemaan se koira, johon vertaan muita koiria. On ollut hienoa nähdä koiran pitkä elämä, toivottavasti eläkepäiviä on vielä runsaasti jäljellä!

Oscar nyt, kesällä 2013