Tassunjäljet yöpöydällä

Lukuisten koira-oppaiden lisäksi yöpöydälleni on eksynyt melkoinen määrä romaaneja, joissa koirat ovat pää- tai sivuosassa. Viimeisin lukemani on Lucy Dillon - Uuden onnen jäljillä. Luin viime syksynä saman kirjoittajan aiemman kirjan, Eksyneiden sydänten koti, joten tiesin jo mitä odottaa.

Lähtöasetelmat ovat, että kolmekymppinen Juliet on menettänyt aviomiehensä sydänkohtaukseen. Ennalta suunniteltu yhteinen tulevaisuus on kadotettu, ja tilalla on surua ja ahdistusta eikä Juliet tahdo saada kiinni mistään. Ainoa, jonka seuraa hän sietää on hänen koiransa, Nappi-terrieri. Surun keskellä juuri ostetun keskeneräisen kodin remontointi jää tekemättä, ja päivät kuluvat koiran kanssa tv:tä katsellen. Pikkuhiljaa perheenjäsenten juonen avulla Juliet ajautuu huolehtimaan muidenkin lemmikeistä, ja surun verho hälvenee uusien tulevaisuuden suunnitelmien (a.k.a. parisuhteen) tieltä. Kaikella rakkaudella, tämmöinen määrä koirahöpötystä ja ihmissuhteita samoissa kansissa meinasi aiheuttaa minullekin yliannostuksen. Mutta onneksi olen kesälomalla, ja kevyt hömppä sopii mielentilaani oikein mainiosti! On tälläkin kirjalla hetkensä, itkin parissa kohdassa vuolaasti ja kerran jopa aidosti yllätyin juonenkäänteestä. Yleisesti ottaen tämän lajityypin kirjoista on mainittava, että ehkä sen vielä kestäisi, että ihmissuhteet menevät näissä juuri niin kuin voi jo ensi sivuilta arvata, mutta koirien kuvaus on liikaa. Tämmöisissä kirjoissa koirat ovat olentoja, jotka seuraavat surullista omistajaansa uskollisesti ja herkeämättä, huono käytös loppuu siihen kun panta vain tajutaan vaihtaa valjaisiin ja kaikki on jotenkin niin siirappista. Tai ehkä koirilla ei ole persoonallisuutta, koska asioita ei voida kuvata niiden sanoin.

Mistä päästäänkiin parhaaseen "koirakirjaan", jonka olen koskaan lukenut: Garth Stein - Tiellä pysymisen taito. Kirja on kirjoitettu sekaroituisen Enzo-koiran näkökulmasta, mutta toteutus on tyylikäs ja koskettava, eikä tippaakaan lapsellinen. Kuten Dilloninkin kirjassa, perheenjäsenen kuolema on tässäkin keskeisessä osassa, mutta nenäliinoja tarvitaan muistakin syistä. En halua kertoa juonesta oikeastaan mitään, mutta kirja on pohdiskeleva kuvaus yhden perheen hajoamisesta, ja siitä kuinka koira sen kokee. Mukana on paljon filosofista pohdintaa ihmisenä olemisesta, sillä Enzo haluaisi olla ihminen seuraavassa elämässään. Aika harvaan kirjaan olen tarttunut uudestaan mutta tämän haluan lukea toistekin, kunhan saan sen ensin takaisin naapuruston koira-ihmisiltä (!). Kirjassa on hienosti puettu sanoiksi ajatuksia, jotka koirien olisi helppo kuvitella meille ihmisille sanovan, mikäli yhteinen kieli olisi olemassa.

Ja mikäli seuraava kirja ei ole vielä muille koirahöpsöille tuttu, suosittelen lämpimästi: John Grogan - Marley ja minä. Luin tämän neljä vuotta sitten lomamatkalla, ja muistan yhä sen lohduttoman tunteen, kun ahmin yön pimeinä tunteina Kanarian yössä viimeisiä lukuja, ja itkin silmät päästäni. Elokuva tästä kirjasta oli laimea, ja monessa kohtaa oli jouduttu oikomaan juonen kanssa - antakaa siis kirjalle mahdollisuus vaikka elokuva olisi jo nähty! Tässä kirjassa seurataan Marley-labbiksen elämää perheessä, ja koska kirja perustuu kirjoittajan omaan elämään ja koiraan, on kirja vahvasti kiinni todellisuudessa ja lukemaansa on helppo samaistua.

"Luetko sä enää semmoisia kirjoja missä ei ole koiria?", sanoi siskoni minulle pari vuotta sitten, ja taas vahvistettakoon, että kyllä luen, mutta näistä oli helppo nauttia silloin kun oma koira oli vasta haaveissa.