Eläintenystävää ahdistaa

Senni yrittää sopeutua buffet-jonossa ihmisten maailmaan.

Maailma on eläimille karu paikka; kaikki tapahtuu ihmisten (ja joskus myös luonnonvoimien) armoilla. Oma maailmankatsomukseni on, että ihminen on yksi eläimistä, meille nyt vain sattui kehittymään muihin eläimiin nähden tehokkaat kyvyt viestiä tehokkaasti sekä tallentaa tietoamme, ja täten nousimme ravintoketjun huipulle. Eläimet eivät silti ole täällä meitä varten, vaan meidän kanssamme.

Mutta kuten yleensä, maailmassa on asiasta eri mielipiteitä, ja ihmiset elävät kovin erilaisissa olosuhteissa, aiheuttaen myös eläimille yhtä sun toista. Itsekkäänä olentona yritän olla ajattelematta asioita, joihin en voi vaikuttaa, mutta viime aikoina olen ahdistunut esimerkiksi seuraavista asioista:
- Jääkarhujen elintila pienenee, ne näkevät nälkää ja kuolevat sukupuuttoon
- Koe-eläin-kaniinit sidotaan kiinni pöytään, niiden iho rikotaan, silmät tuhotaan jne.
- Sikaloissa emakot eivät pääse liikkumaan. Pikkupossut kastroidaan ilman kivunlievitystä. Saparot leikataan.
- Ulkotarhoissa elävillä koirilla tassut jäätyvät kovilla pakkasilla
- Sarvikuonoja salametsästetään, tai niiltä leikataan puolet naamasta pois sarven vuoksi ja ne jätetään kitumaan naamapuolina
- Delfiinejä joukkomurhataan Japanissa rannoille
- ulkomailla koiria hylätään paljon ja ne joutuvat elämään ilman omaa perhettä kurjissa tarha-olosuhteissa
- Ihmiset pitävät villieläimiä, kuten leijonia, karhuja ja tiikereitä lemmikkeinä pienissä häkeissä


Myös monen ns. kotikoiran kohtalo ahdistaa; koira joutu olemaan pitkiä aikoja yksin, ja sitten kun tullaan kotiin sen kanssa ei tehdä mitään. Olenko vain hurahtanut tähän koiraharrastukseen itse niin pahasti, vai onko ihan normaalia ajatella että myös koira tarvitsee harrastuksia? Miksi kukaan ottaa koiran, jos ei tee sen kanssa mitään?
 
Kuulun pariin eläinten ja luonnonsuojelujärjestöön, jotka lähettävät postissa jäsenlehtiään. Minun on pakko heittää nuo lehdet suoraan lukematta roskiin, sillä en halua enää uusia huolenaiheita itselleni. Ylioppilaskirjoituksetkin menivät reaalin osalta huonosti, koska satuin näkemään Ajankohtaisesta Kakkosesta edellisiltana videon, jossa kettu nyljettiin elävältä Kiinalaisella turkistarhalla. En saanut pitkään aikaan tuota näkyä pois verkkokalvoitani. Nuorempana olin vielä paljon mustavalkoisempi muutoinkin, ja ehdoton esimerkiksi siinä, että kaikki käyttämäni kosmetiikka oli täysin eläinkokeetonta.

Tuntuu hassulta, että kaikista maailman eläimistä, minä paapon hulluna tuota yhtä valkoista otusta. Kaipa se osaltaan lievittää tätä maailmantuskaani, kun yritän tehdä edes tuon yhden kohdalla elämän ihanaksi.

Ei-niin-jouluista koristelua kotiin

...eli mitä tehdä näyttelyistä ja match show'sta saaduille ruusukkeille? Netistä näin usemmankin ratkaisun tälle ensimmäisen maailman ongelmalle, ja vihdoinkin olen saanut tehtyä Sennin ruusukkeille arvoisensa säilytysratkaisun.

Ostin Claes Ohlsonilta muutamalla eurolla kolmisenkymmentä askartelumagnettia ja vahvaa liimaa. Liimasin kunkin ruusukkeen taakse yhden magneetin, ja liiman kuivuttua nostin ruusukkeet metallitauluun, jonka olen ostanut vuosia sitten IKEAsta. Valmista!

Tämän ratkaisun hyvä puoli on se, että ruusukkeita voi helposti vaihtaa, jos niitä vaikka saa jatkossa lisää jossain kivemmissa väreissä (esim. vaaleanpunainen ja sini-valkoinen, hih). Huono puoli on pölynkeräys, mutta vahvat magneetit pitävät ruusukkeet kyllä taulussa, vaikka niitä vähän imurilla lähestyisikin. Jos ei halua ripustaa tätä taideteosta seinälle, voi magneettien avulla kerätä ruusukkeet asetelmaksi vaikkapa jääkaapin oveen.

Miss Lokakuu

Westiekerhon nettisivuilla on joka kuukausi vaihtuva, vuodenaikaan sopiva kuva. Kuluvan lokakuun kuvaksi on valittu Sennin kuva! Kuva on otettu vuosi sitten kauniin ruskan aikaan, tänä vuonna ainakaan Helsingissä ei yhtä värikkäitä lehtiä olisi ollutkaan. Westiekerhon sivuille.

Pahaa imuria ken pelkäisi

Yksi tavoitteistani Sennin pentuaikana oli opettaa koirasta imurinkestävä. Terrieri saattaa kokea imurin saaliina tai haasteena, ja suulakkeessa roikkuva koira on jokseenkin rasittava lisä siivouspäivään.... Eli ei paniikkia, hyökkäilyä ja haukkumista tätä koiraperheessä varsin tarpeellista kodinkonetta kohtaan, kiitos.

Imurin kohtaamista harjoiteltiin aluksi päivittäin; nostin imurin säilytyksestä eteiseen, ja kiinnostuksesta sitä kohtaan palkitsin nameilla. Sitten imuroin leikisti, eli heiluttelin suulaketta lattioita pitkin, ja taas Senni sai hyvästä käytöksestä palkkaa. Kun tämäkään ei aiheuttanut reaktiota, laitoin imurin päälle hetkeksi, ja pikkuhiljaa sain ihan oikeasti imuroitua. Muutamat ekat kerrat imuroin namipussi vyötäröllä, ja heittelin nameja sinne tänne samalla kun koti puhdistui, jolloin Senni viimeistään oppi, että imurointi on tosi kivaa. Jonkun mielestä tämä oli ehkä aikaa vievää, mutta ainakin lopputulos oli toivotunlainen.

Tai oikeastaan nyt meillä on positiivinen ongelma; Senni ei välitä imurista pätkän vertaa, ja jostain syystä tuntuu aina makoilevan juuri siellä mistä minun pitäisi imuroida - vaikkei namejakaan enää ole tarjolla siivouspäivinä.

Takauma

Tasan vuosi sitten matkustin ensimmäistä kertaa elämässäni ihan ypö-yksin, ja vietin viikon Kreetalla omassa rauhassani, toisin sanoen eläkeläisten keskellä. Oma loma oli jo pitkään ollut to do-listallani, ja tunsin ylpeyttä itsestäni, että sain lähdettyä yksin matkaan. Eräänä iltana kävelin merenrantaan katsomaan auringonlaskua, ja kun aurinko oli laskenut, lähdin takaisin päin hotellille. Kuljin hiljaisen loma-asuntoalueen läpi, missään ei näkynyt eikä kuulunut ketään.

Yhden loma-asunnon terassilla oli narussa kiinni surkean näköinen westie, ja pysähdyin juttelemaan sille, välissämme ei ollut edes aitaa. Kun sitten lähdin jatkamaan matkaa, alkoi koira villisti vinkumaan ja kiskomaan perääni, ja oli todella vaikeaa kävellä sen luota pois. Tilanteessa oli jotain pakahduttavaa, ja märin silmin palasin hotellille. Pääasiassa surin sitä, ettei minulla ole omaa koiraa, vaikka se oli ainoa asia elämässäni, jota kaipasin. Tuona iltana tunsin myös yksinäisyyttä, ainoan kerran koko viikon aikana. Surin myös koiran puolesta, sitä että se oli jätetty yksin iltaa viettämään. Muistan vieläkin selvästi tuon tilanteen, ja sen vaalenpunaisen valon, joka mereltä päin kajasti auringon laskiessa. Tuo oli luultavasti alitajuisesti se hetki, jolloin päätin tehdä unelmista totta, vaikken sitä silloin vielä tajunnutkaan tai alkanut aktiivisesti koiraa etsimään, ainakaan westiä. Ja vuoden kuluttua tässä sitä nyt ollaan. Elämä voi muuttua.

Toivottavasti voit hyvin, pikkukaveri!

Miksi sinulla on tuommoinen koira?

Otsikon kysymys esitettiin minulle ensi kerran hieman vähättelevään sävyyn, esittäjänä oli henkilö jonka mieleen ovat enemmän koirasudet. Kovaa vastakkainasettelua siis, enkä tuolloin saanut kunnolla edes vastattua kysymykseen mitenkään järkevästi. Sen jälkeen olen miettinyt asiaa kovastikin, koirien kirjo kun on niin valtava. Valitettavan usein rotu- tai koiravalinta menee myös päin mäntyä, jolloin sekä omistaja että koira kärsivät yhteiselosta.

Muistan ala-asteikäisenä raahanneeni kirjastoautolta kaikki mahdolliset koirarotukirjat ja lueskelin niitä omasta koirasta haaveillen. Osasin ja osaan edelleen nimetä valtavasti koirarotuja ulkonäön perusteella. Tuolloin minulla oli kaksi suosikkirotua; westie ja newfounlandinkoira (kuin kaksi marjaa...). Tuolloin viehätys näihin kahteen rotuun oli puhtaasti ulkonäkökeskeistä, en koskaan ollut tavannut kummankaan rodun edustajaa. Oscarin ja oman koiratiedon lisääntymisen myötä olen sittemmin ymmärtänyt millaisia terrierit ovat, ja millainen terrieristin tulee olla, joten 26-vuotiaana tehty rotuvalinta ei enää ollut vain kivan näköisen koiran valitsemista.

Pieniä ja söpöjä valkoisia koiria on montaa erilaista, miksi juuri westie on minun rotuni? Olen järkeillyt sen niin, että alitajuisesti pitää sellaisista koirista, joilla on ominaisuuksia joita itsessäänkiin arvostaa, tai joita haluaisi omata. Westie on syötävän söpö ja kaunis koira, mutta turkin alla on turkinpippuria. Rotumääritelmä kertoo luonteesta seuraavaa: valpas, iloinen ja rohkea; itsevarma mutta ystävällinen. Kappas vaan, voisin allekirjoittaa nämä myös itsestäni, tai ainakin toivon että tälläisenä minut nähtäisiin. Välitän paljon omasta ulkonäöstäni, ja naapurintyttö-kuoren alla olen esimerkiksi pokerinpelaaja (tieto jolla olen loksauttanut monet leuat).

Toki nyt, kun Senni elämässäni on, on helppoa kertoa miten olemme samankaltaisia, mutta kyllä minulle olisi muunkinlainen koira voinut tulla. Halusin, että koira on pienikokoinen, jotta se on helppo ottaa mukaan ja jotta sille löytyy helpommin hoitopaikkoja. Karkea turkki oli myös mieluisa, koska pidän trimmaamisesta, ja karkeasta turkista lähtee vain vähän irtokarvoja asuntoon, eikä karvanlähtöaikaa ole. Lisäksi halusin koiran, jonka kanssa voi harrastaa koiratanssia. Sitä tosin voi tehdä millaisen koiran kanssa vain, eikä westie varmasti ole helpoimpia rotuja, mikäli pääsemme joskus kilpailuihin saakka. Mutta se on haaste ja hidaste, ei este.

Elämässäni luotan siihen, että asiat menevät aina oikein päin, ja olen luottanut kohtaloon monissa asioissa. Myös koiranhankinnassa asiat vain yhtäkkiä loksahtivat paikoilleen, mutta "Kun Riikka tapasi Sennin" onkin aivan toinen tarina.

Koiran yksinhuoltaja

Monen, ja välillä itsenikin mielestä, saatan olla itsekäs kun otin koiran, vaikka asun yksin. Päätöksen tehtyäni lupasin itselleni ja koiralle, että töiden ulkopuolella koira saa kaiken vapaa-aikani. Minulla on onneksi perhe tukiverkkona auttamassa, koska joskus työpäivät venyvät tai on pakollisia iltamenoja kuten taloyhtiön vuosikokous, joihin ei voi ottaa koiraa mukaan.

Sennin yksinolo painaa minua yhä, vaikka olen ollut kuukauden "mammaloman" jälkeen jo neljä kuukautta töissä. Ajattelin, että huonoon omaantuntoon tottuu, mutta ei siihen totu. Vaikka pennulla onkin kaikki hyvin kotona, se ei pidä meteliä, eikä ole tehnyt kertaakaan mitään tihutöitä poissaollessani, mietin silti kuinka yksinoloa voisi vähentää. Totuus kuitenkin on, että töitä on pakko tehdä, jotta on rahaa maksaa asuminen ja laskut, sekä tietenkin koiratanssikurssit ja muut menot ja harrastukset. Toistaiseksi paras keksimäni ratkaisu on, että otan Sennille koirakaverin parin vuoden sisällä.

Mielestäni koira muuttaa yksineläjän elämää enemmän kuin perheen, koska se sitoo niin paljon kotiin. Ei sillä, että tämä olisi tullut minulle yllätyksenä; jo koirattomana mietin miltä tuntuu lyödä kodin ovi kiinni kun hauveli jää yksin sisäpuolelle, ja sitä miltä tuntuu tulla kotiin kun aina on joku iloisesti vastassa. Yksineläjä ei myöskään saa vapaapäiviä koiranhoidosta, vaan rutiinit on hoidettava aina itse - myös kipeänä. Rutiineihin tosin tottuu, kun koskaan tarvitse neuvotella siitä, kenen vuoro on viedä koira ulos. Ne ovat myös mukavia, ja tuovat ryhtiä arkeen. Omistajankin sosiaalinen elämä vilkastuu, kun koirapuistossa ja kävelyillä tapaa muita koiranomistajia. Kurjaa on, että ihanista hetkistä on hankalaa ottaa valokuvia. Monta kertaa Senni on nukahtanut syliini todella suloisesti, ja on tehnyt mieli huutaa jollekin, että "hei voisko joku ottaa kuvan" ...mutta eihän kukaan tuohon huutoon vastaa. Vinkkinä sanottakoon, että yksinhuoltajan koira kannattaa totuttaa todella hyvin käsittelyyn, koska esimerkiksi punkkia poistaessa tai kynsiä leikatessa ei ole ylimääräisiä käsiä pitelemässä koiraa aloillaan.

Koska perusluonteeltani olen aikamoinen yksinäinen susi, on siinä ollut puolensa, että olen yksin saanut päättää koiraan liittyvistä asioista. Miten ruokitaan, miten koulutetaan, mikä on sallittua ja mikä ei, ja niin edelleen. Tukea olisin tähän saakka kaivannut vain ensimmäisellä polveen liittyvällä eläinlääkärireissulla, kun ensidiagnoosi iltakahdeksalta ennen kuvia oli paljon todellisuutta synkempi, ja olisi pitänyt tehdä isoja päätöksiä nopeasti.

Parasta on kuitenkin se, että kun meitä on vain kaksi, juuri me olemme toisillemme ne tärkeimmät maailmassa. Olemme olleet yhdessä alle puoli vuotta, mutta Sennistä luopuminen minkä tahansa syyn vuoksi tuntuu täysin mahdottomalta. Meidän väliin ei pääse kukaan, rinnalle kyllä mahtuisi toinen koira ja ehkä tilaa olisi myös "isännälle"...