perjantai 14. kesäkuuta 2013

Koiran yksinhuoltaja

Monen, ja välillä itsenikin mielestä, saatan olla itsekäs kun otin koiran, vaikka asun yksin. Päätöksen tehtyäni lupasin itselleni ja koiralle, että töiden ulkopuolella koira saa kaiken vapaa-aikani. Minulla on onneksi perhe tukiverkkona auttamassa, koska joskus työpäivät venyvät tai on pakollisia iltamenoja kuten taloyhtiön vuosikokous, joihin ei voi ottaa koiraa mukaan.

Sennin yksinolo painaa minua yhä, vaikka olen ollut kuukauden "mammaloman" jälkeen jo neljä kuukautta töissä. Ajattelin, että huonoon omaantuntoon tottuu, mutta ei siihen totu. Vaikka pennulla onkin kaikki hyvin kotona, se ei pidä meteliä, eikä ole tehnyt kertaakaan mitään tihutöitä poissaollessani, mietin silti kuinka yksinoloa voisi vähentää. Totuus kuitenkin on, että töitä on pakko tehdä, jotta on rahaa maksaa asuminen ja laskut, sekä tietenkin koiratanssikurssit ja muut menot ja harrastukset. Toistaiseksi paras keksimäni ratkaisu on, että otan Sennille koirakaverin parin vuoden sisällä.

Mielestäni koira muuttaa yksineläjän elämää enemmän kuin perheen, koska se sitoo niin paljon kotiin. Ei sillä, että tämä olisi tullut minulle yllätyksenä; jo koirattomana mietin miltä tuntuu lyödä kodin ovi kiinni kun hauveli jää yksin sisäpuolelle, ja sitä miltä tuntuu tulla kotiin kun aina on joku iloisesti vastassa. Yksineläjä ei myöskään saa vapaapäiviä koiranhoidosta, vaan rutiinit on hoidettava aina itse - myös kipeänä. Rutiineihin tosin tottuu, kun koskaan tarvitse neuvotella siitä, kenen vuoro on viedä koira ulos. Ne ovat myös mukavia, ja tuovat ryhtiä arkeen. Omistajankin sosiaalinen elämä vilkastuu, kun koirapuistossa ja kävelyillä tapaa muita koiranomistajia. Kurjaa on, että ihanista hetkistä on hankalaa ottaa valokuvia. Monta kertaa Senni on nukahtanut syliini todella suloisesti, ja on tehnyt mieli huutaa jollekin, että "hei voisko joku ottaa kuvan" ...mutta eihän kukaan tuohon huutoon vastaa. Vinkkinä sanottakoon, että yksinhuoltajan koira kannattaa totuttaa todella hyvin käsittelyyn, koska esimerkiksi punkkia poistaessa tai kynsiä leikatessa ei ole ylimääräisiä käsiä pitelemässä koiraa aloillaan.

Koska perusluonteeltani olen aikamoinen yksinäinen susi, on siinä ollut puolensa, että olen yksin saanut päättää koiraan liittyvistä asioista. Miten ruokitaan, miten koulutetaan, mikä on sallittua ja mikä ei, ja niin edelleen. Tukea olisin tähän saakka kaivannut vain ensimmäisellä polveen liittyvällä eläinlääkärireissulla, kun ensidiagnoosi iltakahdeksalta ennen kuvia oli paljon todellisuutta synkempi, ja olisi pitänyt tehdä isoja päätöksiä nopeasti.

Parasta on kuitenkin se, että kun meitä on vain kaksi, juuri me olemme toisillemme ne tärkeimmät maailmassa. Olemme olleet yhdessä alle puoli vuotta, mutta Sennistä luopuminen minkä tahansa syyn vuoksi tuntuu täysin mahdottomalta. Meidän väliin ei pääse kukaan, rinnalle kyllä mahtuisi toinen koira ja ehkä tilaa olisi myös "isännälle"...




1 kommentti:

  1. Loistavasti pohdiskeltu! Huomaa, että olet todella miettynyt asiaa. Samaa ei voi sanoa ollenkaan kaikista koiranomistajista. Se, että koet huonoa omaatuntoa, kertoo mielestäni siitä, että olet todella sitoutunut tehtäävääsi Sennin mammana sekä siitä, kuinka paljon Senni sinulle merkitsee. <3

    Meillä edellisen koirakaksikon Rosa oli ainoana koirana 3,5 vuotta. Vaikka meitä ihmisiä oli kaksi, niin silti Rosa joutui olemaan melko pitkät päivät yksin kotona. Se sujui näennäisesti oikein hyvin, mutta Ines-vauvan tultua perheeseen tajusimme, että sen myötä loppui Rosan vatsaongelmat. Hän ilmeisesti reagoi yksinoloon vatsallaan.

    Tuosta kekemuksesta meille tuli vahvasti sellainen tunne, että koiria "kuuluu" olla perheessä useampi kuin yksi. Silloinhan he eivät joudu juuri koskaan olemaan yksin.

    Täysin yleispätevä tuokaan asia ei silti tietenkään ole. Esim. siskontyttöni Jimi-chihu nukkuu kirjaimellisesti kaikki hetket, kun hän on yksin kotona. Ekä todellakaan vaikuta siltä, että kaipaisi jatkuvaa leikkikaveria.

    Jossain tapauksissa käy myös niin, että uusi koira ei vaan sopeudu perheeseen. Koirien kemiat eivät kohtaa, tai tulee muita ongelmia.

    Ennen Rillaa ja Peppiä olin myös ajatellut, että koirilla tarvitsee olla ainakin pari vuotta ikäeroa. Tällä kokemuksella taas sanoisin, että Rillalla ja Pepillä on paljon enemmän konkreettista seuraa toisistaan kuin Rosalla ja Ineksellä oli. Rilla ja Peppi ovat niin saman ikäiset, että he leikkivät keskenään päivät pitkät. Rosa taas ei juurikaan leikkinyt Ineksen kanssa, vaikka muuten heillä varmasti oli seuraa toisistaan.

    Minun korvaani teidän elonne kuulostaa oikein hyvältä. Ihanaa, että olette Sennin kanssa löytäneet toisenne! <3

    VastaaPoista