Koiranäyttelypainajainen

Saavun näyttelypaikalle suuren messuhallin pihalle, jossa selviää ettei parkkipaikkoja ole enää jäljellä. Jostain ilmestyy mies, joka on jonkinsortin hyvänpäiväntuttu, ja hän kertoo olevansa töissä näyttelyssä. Hän ohjaa minut ajamaan henkilökunnan parkkiin johonkin kellariin. Jo siellä tiedän, etten tule koskaan löytämään takaisin tuohon halliin, tai saamaan autoani sieltä ulos. On kuitenkin jätettävä auto ja lähdettävä kohti kehää.

Siskoni löytyy jostain auttamaan minua, sillä minulla on tavaraa todella paljon. Meidän pitäisi löytää halli numero 11, ja halli toisensa jälkeen raahaan näyttelykärryäni hyvin epätasaisessa maastossa, aivan kuin messuhallin sisällä olisi vuoristo... Siskoni häviää jonnekin, jatkan matkaa yksin.

Halli kerrallaan etenen, ja näen hallista numero 8, että sen vieressä on kaipaamani halli numero 11. Olen ylittämässä niiden välistä rajaa, kun järjestyksenvalvonta tulee paikalle ja kieltää ehdottomasti kulkemasta siitä kohtaa. Olen jo pahasti myöhässä, ahdistus kasvaa. Minut ohjataan kiertämään toista kautta, ja tuohon reittiin sisältyy taas yksi vuori, sekä paljon jalkojeni alta pakenevaa mutaa.

Raahaan kärryä perässäni vuoren yli, kellosta huolehtien. Samalla Senni rupeaa pienenemään. Vihdoinkin saavun hallin numero 11 ovelle, sinne onkin todella hieno sisäänkäynti neon-valoineen ja kaikkineen. Kehien laidoilta tuttuja naamoja tulee minua vastaan, kertoen että heillä on jo kaikki koirat valmiina, he menevät nyt ulos tupakalle. Katson kellosta, että kehä alkaa 15 minuutin kuluttua, ja minun pitäisi vielä laittaa Sennin turkki kuntoon! Ahdistaa. Samalla huomaan, että yorkshirenterrierin kokoiseksi kutistueen Sennin korvat ovat menneet aivan ruskeiksi. Huomaan seinässä vesihanan, jonka alla voin pestä Sennin korvat. Jotenkin onnistun kuitenkin kastelemaan koko koiran hanan alla, eikä turkki ehdi enää kuivua, apua...

Tässä kohtaa onneksi heräsin.