Black & White 2.11.2013

Niin paljon herätti ajatuksia eilinen Black & White, että oli pakko nukkua yön yli ennen kuin ajatukset oli jäsennelty ymmärrättäväksi tekstiksi.

Odotukset tähän tapahtumaan olivat korkealla, koska Sennillä on paras trimmi koskaan, ja olemme treenanneet superpaljon Sennin kanssa seisomista ja reipasta westie-kävelyä minun rinnallani. Lokakuun alussa taisi viimeksi olla match show, jossa ongelmaksi tuli juuri kävely; Senni ei tositoimissa malta pitää päätään ylhäällä, vaan uppoutuu hajujen maailmaan. Tämän vuoksi olemme treenanneet show-kävelyä paljon ulkonakin, sekä sisällä ilman hihnaa, ja treenit ovatkin menneet viime aikoina tosi hyvin.

B&W järjestettiin agility-hallissa, ja tämä oli meille ensimmäinen hallinäyttely. Senni ollut moksiskaan uudesta ympäristöstä, vaan oli oma rauhallinen itsensä. AgiMestan halli oli siisti ja keinonurmipohja oli mukava alusta, puitteet olivat siis kunnossa. Tässä taphtumassa järjestäjinä ovat vuorovuosin Westiekerho ja Skottikerho, sillä se on tarkoitettu vain westeille tai skotlanninterriereille. Skotit olivat omassa kehässään, ja westiet omassaan, ja westietuomarina oli ruotsalainen westie-kasvattaja Bengt-Åke Gummerson.

Tapahtuman nimen mukaisesti, mustaa ja valkoista Sennin turkissa, ääks!

Ostin viime kuussa ensimmäisen oman trimmauspöydän, ja se oli nyt ensimmäistä kertaa käytössä. Halusin pyörällisen mallin, jotta yksin harrastaessa voin laittaa Sennin kevythäkkiin pöydän päälle, ja saapua tyylikkäästi lipuen mätsäreihin ja näyttelyihin, ilman roudaushikeä ja sinne tänne hihnassa sinkoilevaa koiraa. Eilen meillä oli tiimissä siskoni ja hänen poikaystävänsä, joille kiitos kuvien ottamisesta ja seurasta! Kerrankin täällä on myös emännästä todistuaineistoa eikä vain koirasta.

Ennen omaa vuoroa tupsuttelin Sennin turkkia pöyheäksi ja katseltiin kehän etenemistä. Kun nostin Sennin alas, ja menimme vähän sivummalle harjoittelemaan, alkoi pukkaa kylmää hikeä - Senni vain haisteli, nakkimotivaatiosta huolimatta. Vaikeinta näissä tilanteissa on, että kun alkaa itse hermostua, on vaikeaa olla tarpeeksi kiinnostava koiran mielestä, joten haistelu jatkuu. Hirveä repiminen taluttimestakaan ei mielestäni ole reilua. Noh, tuli sitten junnunarttujen vuoro, joita oli kolme kappaletta. Toista en ollut ennen nähnyt, ja toinen oli sama koira, jolle me ja Molli-serkku hävisimme junnunartuissa Helsingin näyttelyssä syksyllä.
Ja kuinkas meillä menikään:

 

Kolmas sija. Ei olisi muuten harmittanut, mutta kuten kuvista näkee, Senni meni aivan maata pitkin, eikä välitä minusta ollenkaan, mahikset menivät siis ainakin huonon esiintymisen takia. Voisin kirjoittaa, että Senni epäonnistui, mutta ei, me epäonnistuimme. Tuomari saneli arvion ruotsiksi ja se on kirjoitettu hieman epäselvällä käsialalla, mutta suurinpiirtein näin siinä suomeksi lukee:

Hyvää tyyppiä oleva narttu, tarvitsee lisää täytettä silmien alle. Riittävä kaula ja ylälinja, tarvitsee lyhyemmän selän ja paremman ???, hieman ahdas takaa, muuten ok.

White Willan But Perfect / Donut's Truffels / Starring Ihansama. Huomaa kokoero!

Kehän jälkeen oli hetken aikaa aika maansa myynyt olo, harvoin enää aikuisena tuntuu niin pettyneeltä kuin eilen hetken aikaa tuntui. Ja eihän se ollut se viimeinen sija joka harmitti koska siihen ollaan jo totuttu, vaan se ettei meidän yhteistyö pelannut. Mutta nyt otan jo tämän kokemuksen kannalta, opin monta uutta asiaa eilisen aikana. Turkin laittokaan ei enää tuntunut ylivoimaiselta, vaan jopa mielenkiintoiselta. Oli myös kiva saada kuvia meistä, koska näistä näkee hyvin missä on vielä parannettavaa.

Oman vuoron jälkeen jäimme vielä paikalle, sillä olin aamulla luvannut auttaa Little Ladybug's kenneliä jälkeläisluokan esittämisessä. Tämä oli ihan mahtava juttu! Sain esitettäväkseni Jesperin, joka on Sennin velipuoli, heillä on sama isä. Yllättäen olin mukana myös kasvattajaluokassa esittäjänä, joten sain olla kehässä ihan koko rahan edestä. En ole varmaan koskaan edes nähnyt kasvattajaluokkia esitettävän, joten opin uutta siitäkin.

Minulla on vauhtia, koiralla ei.

Senni katseli mustasukkaisena vierestä.

Kasvattajaluokka.

Jesper oli ihana, todella pönäkkä koira. Jesperkään ei kuulemma ole mikään kokenut kehäkettu, joten sovimme hyvin toisillemme, hih. Hienosti antoi asetella itseään ja jaksoi seistä paikoillaan pitkiä pätkiä.

Koko päivän paras westie oli Sennin velipuoli ja Jesperin veli Peetu, eli Little Ladybug's Born to Be Wild. Peetu on tässä viimeisessä kuvassa ensimmäisenä jonossa, harmi ettei huomattu ottaa parempaa kuvaa. Peetu on oikea superstara ja voittanut toistakymmentä sertiä, vaikka on vasta nuori mies. Peetua voi seurata Facebookissa, klik!

Meidän perheen rotunsa paras.

Sellainen pyhäinpäivä!